Sä tähdistä kirkkain nyt loisteesi luo sinne Suomeeni kaukaisehen!

Niin se vaan lähti päivä lyhenemään tällä pallonpuoliskolla. Joulutunnelmaan on suomalaisen ollut kyllä hankala päästä tässä 30 asteen lämmössä, missä kynttilöitäkin tarvitaan korkeintaan karkottamaan hyttysiä – tai paikkaamaan ongelmia sähkönjakelussa. Muutama päivä sitten oli koko maa pimeänä. Omassa taloudessamme tilanne on sitä vastoin entisestään parantunut vuokraemännän asennutettua meille invertterin.

Ylemmässä boksissa generaattorin vipu, jota käymme kääntämässä useita kertoja päivässä. Alla oleva hässäkkä on invertteri akkuineen.

ZESCO katkaisee alueeltamme yhä sähköt kahdeksaksi tunniksi päivittäin sekä joka kolmas yö, mutta aamiais-, lounas- ja illallisaikaan meillä hurisee iso generaattori, ja muulloin pieni generaattori, joka on yksinomaan sitä varten, että vettä tulisi hanasta. Näiden lisäksi meidän asunnossamme on nykyään siis invertteri: 4 suurta akkua takaavat meille sähkön silloin, kun sitä ei muutoin ole tarjolla. Invertterinkään varassa emme pysty käyttämään hellaa, pesukonetta tai vedenkeitintä, mutta mm. jääkaappi, pakastin ja internet ovat nyt päällä käytännössä ympäri vuorokauden. Sähköasiamme ovat siis suorastaan rikollisen hyvin, vaikka on Lusakassa yhä myös alueita, jotka eivät kuulu sähkönsäännöstelyn piiriin lainkaan. Muiden muassa parlamenttirakennuksen ympäristö sekä alue, jolla suuri osa ministereistä ja muista silmäätekevistä asuu, nauttii yhä jatkuvasta sähkövirrasta.

Joulutunnelmaa luodaksemme kävimme kähveltämässä naapureiltamme joulukuusen. Oli meillä lupa; lähtivät jouluksi reissuun, ja olisivat jättäneet viimevuotisen muovikuusensa ypöyksin kököttämään. Pelastimme sen meille koristeineen päivineen. Kotiapulaisemme Martha ripusti kuuseen myös lasten jäljiltä lattialla pyörineet ilmapallot. Pari viikkoa sitten leivoimme Pojan kanssa pipareita, jotka tulikin jo kaikki syötyä hyvissä ajoin ennen joulua.

Jouluaattoa vietimme kotona Lusakassa muutamien muiden lusakansuomalaisten kanssa. Meidän kotimme valikoitui joulunviettopaikaksi siksi, että muilla ei ole sähköä senkään vertaa. Me hankimme grilliin lihat (mikäs oli grillatessa, ilmakin on kuin juhannuksena parhaimmillaan ja lihavalikoima kattava ja edullinen) ja teimme jälkiruuan. Valitsin jälkiruuaksi pannacottan osin siksi, että sen tekeminen on helppoa, mutta valinta osoittautuikin yllättävän haastavaksi. Meillä Lusakassa ei nimittäin ole lainkaan itsestäänselvää, että kaupassa sattuu olemaan kermaa. Vaniljatankoja siellä ei todellakaan ole, ja liivatelehdistä myyjät eivät olleet kuulleetkaan. Vieraat toivat tullessaan sambialaisen kotiapulaisen valmistamat perunalaatikon ja karjalanpiirakoita, kinkun, risottoainekset ja kaasulieden. Mainio jouluateria syntyi! Kaasuliettäkään ei lopulta tarvittu, sillä ZESCO on näemmä päättänyt antaa meille joululahjaksi sähköä. Poikkeuksellisesti sähköt olivat päällä koko päivän niin eilen kuin tänään – näin ei ole käynyt kertaakaan sitten loadsheddingin alkamisen. Saa nähdä, josko huomenna tapaninpäivänä jo joutuvat säännöstelemään senkin edestä ja pimentämään taas koko maan.

Uteliaisuuttani kysyin Marthalta, miten hän viettää joulua saadakseni jonkinlaisen katsauksen sambialaiseen joulunviettoon. Hän kertoi, että jouluaatto on joulun tärkein päivä. Aattoiltana mennään kirkkoon, ja kirkossa ollaan tuntitolkulla; yö käytännössä valvotaan kirkossa. Lapsetkin valvovat. Ruuaksi syödään esimerkiksi kanaa ja riisiä. Kirkossa käyntiä lukuunottamatta jouluna on hyvä olla kotona, sillä kaduilla ihmisten juhlat saattavat mennä överiksi. Lahjoja jaetaan, mutta ainakaan hänen 5- ja 8-vuotiaat lapsensa eivät luule lahjojen tulevan joulupukilta.

Iloista, rauhallista ja tunnelmallista Joulua!

…eikä rasita koulu

Onkohan muissakin lapsiperheissä niin, että joulukuisina aamuina noustaan ylös aivan tolkuttoman aikaisin? Poika heräsi tänäänkin viideltä pohtimaan, minkä pienen yllätyksen tonttu on tänä yönä tuonut hänen joulukalenterilaatikkoonsa. Asia on toki aina heti päästävä katsastamaan. Lauantain kunniaksi laatikossa oli karkkia, joten Poika söi aamiaiseksi karkkia kello viisi. (Toki tästä kaikesta saavat vanhemmat syyttää vain itseään.)

Koulun pihalla portin pielessä on ilmoitustaulu, jossa kerrotaan, minkä maan kansallispäivää seuraavaksi vietetään. Tietääkseni LICS:ssa on vain yksi suomalainen lapsi, ja ehdinkin jo miettiä, mahtavatko koulussa huomata itsenäisyyspäivämme. Kyllä, perjantaina taululla kerrottiin Suomen itsenäisyyspäivästä. Tiedä sitten, kuka nuo esille laitettavat kuvat ja tekstit valitsee; mielestäni hieman hämmentävä valinta oli tuo kuvassa näkyvä siniristinyrkki. Me vietimme itsenäisyyspäivää piipahtamalla Suomen suurlähettilään residenssillä, jonne oli kutsuttu Sambian suomalaisyhteisö. Kuten syksyllä laajalti uutisoitiin, ulkoministeriö on karsinut budjetistaan lähetystöjen viralliset itsenäisyyspäiväjuhlat. Lähettiläs halusi kuitenkin juhlistaa päivää epämuodollisesti, ja ohjelmaan kuului saunomista, uimista, grillaamista, kauneimpien joululaulujen laulelua sekä Edvin Laineen Tuntematon sotilas.

Viimeinen kouluviikko ennen noin kuukauden pituista joululomaa oli jouluaiheinen: askarreltiin joulukoristeita, tutustuttiin eri maiden jouluperinteisiin ja tavattiin Joulupukki. Joulupukki-konsepti toimi koulussa nurinkurin: jokainen toi kotoa lahjan ja antoi sen pukille. Paketin päällä tuli lukea, oliko se tarkoitettu tytölle vai pojalle ja minkä ikäiselle. Pukki toimittaisi kaikki lahjat myöhemmin Lusakan sairaaloissa oleville lapsille. Joulupukin tapaaminen on Pojasta aina ollut varsin jännittävää. Koulussa lapset istahtivat kuulemma kukin vuorollaan Joulupukin syliin opettajan ottaessa kuvan muistoksi – Pojan sanojen mukaan kaikki muut lapset, paitsi hän. Opettaja lupasi toimittaa myös meille kuvan Pojasta ja Joulupukista, vaikka Poika pysytteleekin kuvassa mahdollisimman kaukana tuosta epäilyttävästä hahmosta.

Pre-Primary School järjesti vanhemmille myös joululaulutilaisuuden, jota varten jokainen luokka opettajan ja avustajiensa johdolla oli harjoitellut oman joululaulun. “Ring, ring little bell, Christmas time is here…” lauleskeli Poika kotona harjoitellessaan, ja yritin googlata laulun tuloksetta. Uudelleen sanoitettu laulu raikasi Tuiki, tuiki tähtösen sävelin. Vanhemmat pyyhkivät kilpaa silmäkulmiaan ja kuvasivat kännyköillään minkä kerkesivät.

Koulun jouluviikon ohjelmaan kuului myös joulukuusien huutokauppa. Ala- ja yläkoulun oppilaat olivat vanhempainyhdistyksen ideoinnin tuloksena keränneet kodeistaan kassikaupalla muovipulloja, kyhänneet niistä kuusen mallisia rakennelmia ja koristelleet toinen toistaan upeammaksi. Mikä mainio tapa kierrättää muutoin kaiken muun mahdollisen kanssa sekajätteeseen joutuvat pullot!

Kierrätysjoulukuusia ja yksi lumiukko.

Taas on yksi lukukausi päätöksessään ja todistus taskussa. Todistuksen mukaan Poika on edelleen iloinen ja oppimaan innostunut, kuten kesäkuussakin. Tuolloin hän ”jakoi mielellään lelut kavereidensa kanssa”, kun taas nykyään hän ”opettelee jakamaan ja odottamaan vuoroaan”… Tämäkin ehkä kertoo lähinnä siitä, että Poika tuntee nyt olonsa kotoisaksi kouluympäristössä ja on kasvattanut itseluottamustaan. Englannin kielen taito on odotetusti selvästi kehittynyt; Poika osallistuu luokassa keskusteluihin, puhuu lauseita, kyselee relevantteja kysymyksiä. Lukukauden teemana oli ”People who help us”, ja Poika kuulemma osaa keskustella näistä palomiehistä, hammaslääkäreistä sun muista. Tahtoisinpa olla taas kärpäsenä luokan katossa kuulemassa ne keskustelut! Toisinaan toki kotona kuulen toiseen huoneeseen, kun hän juttelee englanniksi kotiapulaisemme Marthan tai naapurin lasten kanssa, mutta jos satun olemaan vieressä, hän yleensä pyytää minua puhumaan puolestaan.

Joululoman jälkeen Poika saa onneksi jatkaa samassa ryhmässä, tältä syksyltä tutussa Red Classissaan, vaikka vielä elokuussa koulun alkaessa luulimme toisin. Englantilaisen systeemin mukaan alakouluun valmistavalle Reception-luokalle eli esikouluun mennään sinä lukuvuonna, jonka aikana lapsi täyttää viisi vuotta. Järkeilimme, että Pojan olisi siis mentävä sinne ensi vuoden elokuussa, ja rehtorikin tämän vahvisti. Pojan nykyisen 3-vuotiaille tarkoitetun Red Classinsa ja Reception-luokan välissä on kuitenkin vielä yksi luokka, Yellow Class, jossa lapset ovat 3-4-vuotiaita. Syksyllä meille kerrottiin, että Pojan täytyy siirtyä vuodenvaihteessa tuohon ”keltaiseen ryhmään”, sillä sielläkin on ehdittävä piipahtaa ennen astetta vakavamielisempää esikoulua, missä jo pukeudutaan koulupukuihin ja istutaan pulpeteissa. Harmittelin hieman moista nopeaa vaihtuvuutta, ja opettajan hämmästykseksi olin tyytyväinen kuullessani nyt, että luokalta seuraavalle siirtyvien rajapyykki onkin tällä kertaa päätetty vetää tammikuun lopussa syntyneisiin. Minun oletettiin selvästi olevan pettynyt tähän käänteeseen, mutta vakuutin päinvastaista ja kerroin, että Suomessa koulusta ei vielä puhuttaisikaan pariin vuoteen.